Turve syntyy olosuhteissa, joissa vuosittain kertyvä kasvimassa hajoaa veden kyllästämässä ympäristössä hitaasti mätänemällä. Hitaan hajoamisen takia uutta hajoavaa massaa kertyy vuosittain lisää alle jäävien kerrosten päälle. Noin 10 000 vuotta kestänyt prosessi on synnyttänyt soitamme vaihtelevan paksuisina kerroksina kattavat turvemaat. Suot kattavat noin kolmasosan maapinta-alastamme ja niiden yleisyys johtuu kosteasta ilmastostamme ja maisemamme laakeista pinnanmuodoista.
Turvemaiden maankäyttö rakentamisessa ja maa- ja metsätaloudessa edellyttää aina kuivatuksen, jolloin turpeen vedestä vapautunut tila täyttyy ilmalla. Samalla turvetta hapettomassa tilassa hajottavat mikrobit korvautuvat pääosin hapellisessa ympäristössä kasvavilla mikrobeilla, jotka kykenevät hajottamaan turvetta paljon nopeammin. Hapellisessa tilassa hajoavasta turpeesta vapautuu ilmaan kasvihuonekaasuna hiilidioksidia ja maaperään ravinteina mm. typpeä ja fosforia.
Turpeesta vapautuvat ravinteet ovat vesistökuormitusriski, koska turvemaa ei kykene pidättämään kivennäismaiden tehokkuudella itseensä liukoisia ravinteita, jolloin vapautuvat ravinteet voivat helpommin huuhtoutua kuivatusvesien mukana. Turvepeltojen ympäristöpäästöjä kasvattaa edelleen se, että välttämättömät viljelytoimet, kuten kalkitus, maanmuokkaus ja lannoitus, nopeuttavat turpeen hajoamista.
Mukautetuilla viljelytoimilla voidaan kuitenkin vaikuttaa syntyvien päästöjen määrään. Merkittävin keino on monivuotisten nurmien viljely turvemailla. Se vähentää maanmuokkausten toistuvuutta ja synnyttää ilmakehän hiiltä koko kasvukauden ajan sitovan kasvuston. Päästöjen määrään voitaneen vaikuttaa myös nurmen uusimisvaiheessa käytettävällä muokkausmenetelmällä ja muokkauksen ajankohdalla. Parhaillaan selvitetään kynnön korvaamista kevennetyllä muokkauksella ja syyskynnön korvaamista kevätkynnöllä.
Turvemaiden kivennäismaita suurempi vesistöjen kuormitusriski toteutuu ensisijaisesti paksuturpeilla pelloilla. Ohutturpeisilla salaojitetuilla pelloilla turvekerros kattaa vain osan ojitussyvyydestä niin, että kuivatussyvyyden ja turvekerroksen väliin jäävä kivennäismaa pystyy pidättämään salaojavalunnan ravinteita. Turvemaalle tehdyllä säätösalaojituksella voidaan tarvittaessa säilyttää ja kohottaa pellon pohjaveden pintaa ulottumaan aina kyntökerroksen tuntumaan niin, että se hillitsee turpeen hajoamista.
