Hoidettu maatalousympäristö luo erilaisia elinpaikkoja myös luonnon lajeille. Lisäksi viljelijä voi omilla toimillaan vaikuttaa luonnon tasapainoon. Mitä monipuolisempia elinympäristöjä ja lajistoa alueella on, sen kestävämmäksi ympäristö muodostuu myös tauteja ja tuholaisia vastaan. Jos lajisto yksipuolistuu, sieltä puuttuvat luontaista tasapainoa ylläpitävät eliöt. Haitalliset lajit ja eliöt ottavat silloin vallan, jolloin osa hyödyllisistä lajeista voi hävitä. Kasvit, hyönteiset, maaperän eliöt, linnut ja nisäkkäät muodostavat ravintoketjun, jossa myös ihminen on osana – siksi yhdenkin lajin häviäminen voi horjuttaa luonnon tasapainoa.
Suomi on hyvin metsäinen maa, jossa peltoja ja maatalousaluetta on alle 10 %. Sen vuoksi maataloudella ja ruoantuotantoaloilla on merkitystä myös luonnolle ja maisemalle. Koska avointa alaa on näin vähän, luonnon näkökulmasta Suomen kaltaisessa maassa viljelymaisemat reunavyöhykkeineen ovat tärkeitä. Suomessa puoliavoimia ja avoimia aloja ei siis kannattaisi metsittää. Varsinkin pellon ja metsän reunavyöhykkeet rikastuttavat lajistoa ja sitä voidaan hoitotoimilla edistää.
Rikkaimpia ympäristöjä ovat usein puoliavoimina hoidetut alat kuten luonnonlaitumet. Varsinkin pitkään muokkaamatta olleet hoidon piirissä olevat niukkaravinteiset niityt ja laitumet muodostavat rikkaita elinympäristöjä. Jos alue vielä sijaitsee vesistön rannalla, sen hoidolla voidaan parantaa myös vesien tilaa. Monipuolisen viljelykierron lisäksi peltoalueisiin liittyviltä monilajisilta niukkaravinteisilta niityltä ja pientareilta löytyy monia kukkivia niittykasveja, perhosia, pölyttäjiä ja muita hyödyllisiä hyönteisiä ja siten myös hyönteisiä syöviä lintuja. Luonnon monimuotoisuutta tuo myös elävänä hoidettu peltomaa, jossa on rikas maaperäeliöstö hoitaen samalla myös pellon kasvukuntoa. Hyvä maan kasvukunto hoitaa ravinnetaloutta, sitoo hiiltä ja päästöjä, parantaa sadon tuottoa ja vähentää myös peltokasvien tuhoja.